11.5.2020

Pari iltahartautta

Sain olla toteuttamassa keväällä kahta iltahartautta radioon. Ne löyvät seuraavista linkeistä:



Kaikkea hyvää!

17.2.2020

Hämmentyneen yllättynyt!


Suuri kiitos kaikki tukijat, tsempparit ja eritoten äänestäjät! Tulin kuin tulinkin valituksi kirkolliskokoukseen. Sen vaalityön mitä tein, tein tosissani, mutta suhtauduin kuitenkin syvällä mielessäni hiukan epäillen mahdollisuuksiini. Ajattelin, että teemojeni esiin tuominen ja osallistuminen kirkolliseen vaikuttamiseen vaalien osalta on jo itsessään tärkeää. Mahtavaa kuitenkin, kun pääsin läpi ja aioin tosissani laittaa itseni likoon tuohon kirkolliskokoustyöhön. Olen vaaliprosessin aikana löytänyt Tulkaa kaikki - Mikkelin hiippakunnan väestä todellä sydämellisiä, viisaita, eteenpäin katsovia ja yhteistä suuntaa etsiviä ihmisiä, joiden kanssa on ollut mielekästä jakaa ja käydä läpi kirkon asioita. Mahtavaa kun olette olemassa. Ei muuta kuin kevättä kohden. Toivoa on!





30.1.2020

Olen ehdolla kirkolliskokoukseen Mikkelin hiippakunnasta.





Tärkeimmät teemani ovat:


Rohkeus muutoksiin
Toimintaympäristö on jatkuvassa muutoksessa. Tämä muutos vaikuttaa myös kirkkoon. Muutoksessa on paljon hyvää ja haluan olla osaltani edistämässä hyvää tulevaisuus työskentelyä, joka haastaa kirkon myönteiseen muutokseen.

Meidän yhteisö
Olen työssäni kehittänyt kirkon ja muun yhteiskunnan vuorovaikutusta esimerkiksi kouluyhteistyön osalta. Haluan olla ylläpitämässä ja luomassa kirkkoa, joka ei marginalisoidu omaksi saarekkeekseen, vaan on jatkossakin mukana ihmisten arjessa ja tarpeellisena rinnalla kulkijana. 

Heikompien puolella
Kasvatukseen, perheisiin ja diakoniaan on satsattava. Heikoimmassa asemassa olevat ovat kirkon aarre.

Osallisuus
Seurakuntalaisille on luotava todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Meidän täytyy vahvemmin rakentaa vertaisten kirkkoa.

Listani on Tulkaa Kaikki - Mikkelin hiippakunta, jonka ehdokkaiden ja puuhaihmisten ihmisarvoa kunnioittavaa ja hurskasta työotetta arvostan. Listan halu nähdä kirkon tulevaisuus realistisesti, tuoreesti ja tässä ajassa myös muissa kuin avioliittokysymyksessä on saanut minut vakuuttumaan, että olen oikealla listalla. Uskon, että kirkossamme on tilaa monenlaiselle hengellisyydelle.

Kuka olen?
Olen 42 vuotias kahden teini-ikäisen isä ja heidän äitinsä puoliso. Harrastan rintamamiestaloasumista, liikuntaa ja musisointia.

Töistäni
Työskentelen Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan kasvatuksen työalajohtajana. Koulutukseltani olen kirkon nuorisotyönohjaaja, diakoni, yhteisöpedagogi (AMK) ja sosionomi ylempi (AMK). Työssäni pidän tärkeänä lasten, nuorten ja perheiden moninaisten elämäntilanteiden tukemista, sekä kirkon kasvatustyön kehittämistä. Merkittäviä asioita työurallani ovat olleet kohtaamiset lasten ja nuorten kanssa, turvallisen ja ajassa pysyvän kristillisen kasvatustyön kehittäminen, kouluyhteistyösopimuksen luominen Mikkelin kaupungin kanssa ja yhteistyöhankkeiden kehittäminen muiden toimijoiden kanssa esimerkiksi Euroopan sosiaalirahaston avulla.

Luottamustoimeni
Kirkon kasvatuksen – ja perheasiainneuvottelukunta 2012-

Kirkon EU-hankerahoitustyöryhmä 2018-2020

Herättäjä-Yhdistyksen Kaakkois-Suomen aluetoimikunnan puheenjohtajuus 2008

Kirkon kasvatustyö tukee vanhemmuutta - julkaistu Kirkon kasvatus ja perheasiat -yksikön blogissa 30.1.2020



Vanhempana oleminen on elämänmittaista kasvamista. Se on suhde, jossa ei tule valmiiksi ja oppimista erehdysten ja onnistumisten kautta kertyy. Vanhemmaksi kasvetaan ja erilainen tuki vanhemmuuden eri vaiheissa on tärkeää. Usein vertaistuki on parasta. Välillä vanhempana voi kaivata ammattilaisten apua. Matalankynnyksen tuen paikat ovat tärkeitä ja niitä voisi olla tarjolla myös kirkossa entistä enemmän.



Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnassa on varhaiskasvatuksen "perustoiminnan" rinnalle kehitetty myös uusia vanhemmuutta ja parisuhdetta tukevia toimintamalleja. Tukea kotiin - toiminnassa lastenohjaajan voi varata kotiinsa tai vaikka leikkipuistoon hetkeksi olemaan lasten kanssa, jotta vanhemmat voivat huoltaa arjen asioita. Ilta teille kahdelle- lastenhoidossa tarjotaan parisuhteelle aikaa muutamaksi tunniksi arki-iltaan, koska useat perheet käyttävät mahdollisia tukiverkkojaan lastenhoidossa hyvin säästeliäästi, jotteivat kuormittaisi niitä liian kevyin perustein.



Lapsilta ja nuorilta on kysytty, mitä he kaipaavat elämäänsä ja vastauksissa on tullut esiin tarve turvalliseen aikuiseen, jolle voi puhua luottamuksella vaikeitakin asioita. Samoin on tullut esiin lasten ja nuorten toive koko perheen yhteiselle, kiireettömälle olemiselle. Nämä toiveet on syytä ottaa todesta. Myös eri toimijoiden yhteistyön sujuvuutta on kehitettävä lisää. Vaikka LAPE-työskentely on kehittänyt eri toimijoiden yhteistyötä, perheet kokevat palveluiden nivelvaiheet haastavina. Usealla paikkakunnalla toimivat perhekeskukset tarjoavat luontevia kohtaamispaikkoja perheille ja eri toimijoille.



Yhteisvastuukeräys alkaa sunnuntaina 2.2. Tänä vuonna teemana on vanhemmuuden tukeminen ja samalla Yhteisvastuu juhlii jo 70 vuotta jatkunutta taivaltaan. Yhteisvastuukeräys nostaa esiin vanhemmuuden haasteet sekä lasten ja nuorten tarpeen turvalliseen aikuiseen, jonka kanssa voi jutella myös vaikeista asioista. Kaksikymmentä prosenttia keräysvaroista ohjataan vanhemmuutta tukevaan, ensi vuonna käynnistyvään hankkeeseen, jossa keskeisinä toimijoina ovat Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Pelastakaa Lapset ry. Hankkeella vahvistetaan vanhemmuutta ja vanhemman ja lapsen välistä suhdetta erityisesti yhteisen, kynnyksettömän tekemisen kautta.



Kaksikymmentä prosenttia keräystuotosta käytetään monipuoliseen avustustoimintaan paikallisseurakuntien kautta. Painotuksena on vanhemmuuden sekä lapsen ja vanhemman välisen suhteen tukeminen. Kuusikymmentä prosenttia keräystuotosta käytetään vanhemmuutta tukeviin toimintoihin kehitysmaissa Kirkon Ulkomaanavun kautta.

Sari-Annika Pettinen, johtava asiantuntija, Kirkkohallitus

Ville Kämäräinen, kasvatuksen työalajohtaja, Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta

Lisätietoa Yhteisvastuusta: www.yhteisvastuu.fi




18.1.2020

Pidetään kirkko ajassa kiinni - julkaistu 16.1.2020 ainakin Etelä-Saimaassa ja Länsi-Savossa

Sitra julkaisi vuoden alussa Megatrendit 2020 -katsauksen, jossa nostetaan esiin seuraavat kehityskulut uudelle vuosikymmenelle: ekologisen jälleenrakennuksen kiire, väestön ikääntyminen, verkostomaisen vallan voimistuminen, teknologian kaikkeen sulautuminen ja talousjärjestelmän suunnanhaku.


Suomen evankelisluterilainen kirkko kutsuu itseään rohkeasti vielä kansankirkoksi, joka tukee suomalaisia niin arjessa kuin juhlassa. Nykyajan moniarvoisuudessa se ei ole kovin helppo tehtävä. On syytä kunnioittaa yhteiskuntamme moninaisuutta niin arvojen kuin perinteidenkin osalta, ja ennen kaikkea on tuettava ihmisiä elämän vaihtelevissa tilanteissa. Tärkeää on myös vaalia omaa perinnettämme ja kehittää sitä entistä vahvemmin ajassa olevaksi.


Kirkko on parhaimmillaan toivoa lisäävä vastavoima yhteiskunnassa. Uuden vuosikymmenen alkaessa kirkollamme on edelleen tehtävä. Vastakkainasettelujen kärjistyessä, ilmastonmuutoksen ahdistaessa ja erilaisissa haastavissa maailmantilanteessa ihmisiä rohkaiseva usko, toivo, armo ja kohtuullisuuden korostaminen luovat tarpeellista rohkeutta epävarmuuteen.


Kirkossa on eri tavalla ajattelevia jäseniä. Meidän kirkon jäsenten on kyettävä löytämään vahvemmin yhteinen käsitys meitä ympäröivästä todellisuudesta. Tähän meitä ohjaa vahva Raamatun ja kristinuskon tuoma arvopohja, jolle ihmisoikeutemme ja lainsäädäntömme on rakennettu.
Viime vuodet kirkko on ollut julkisuudessa esillä näkyvimmin avioliittokysymyksestä riidellen. Siihen on löydettävä ratkaisu, joka mahdollistaa eri tavalla ajattelevien yhteisen kirkon. Tämä onnistuu kuuntelemalla, vastaan tulemalla ja toisen asemaan asettumalla.

Ennemminkin tulevaisuuden kirkko voisi olla vastakkaisasetteluissa yhteiskuntaa kokoava voima, kuin keskenään riitelevä, yhä vain marginalisoituva yhteisö. Tällaisena kirkko on näyttäytynyt ennenkin esimerkiksi kehittäessään nuoriso-, perhe- ja diakoniatyötä tai keskittäessään voimavaransa kansakuntaa järisyttävissä tragedioissa.


Miten kirkko vastaa Sitran megatrendeihin ja muihin tulevaisuuden haasteisiin? On oltava heikompien puolella, pysyttävä ihmisten rinnalla. On oltava aktiivisesti mukana toimintaympäristön muutoksessa. On oltava valmis vuoropuhelulle toisin ajattelevien kanssa ja etsittävä tietä sovintoon.


Eija Juuma, hallintopastori
Pekka Kosonen, lehtori
Ville Kämäräinen, kasvatuksen työalajohtaja

5.12.2019

Sosiaalinen media ei korvaa yhdessäoloa- Helsingin Sanomat 5.12. mielipidekirjoitus

Tässä ajassa on jatkuvasti kehitettävä ja vaalittava tarpeelliseksi katsottuja yhteisöllisyyden muotoja. Tämä haastaa myös kirkkoa.


Ihmisen perustarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on voi parhaimmillaan toteutua lähisuhteissa. Lähisuhteissa voimme tulla myös satutetuiksi.Kaipuu läheisyyteen ei ole muuttunut, vaikka läheisten ihmisten kasvokkain tapaaminen on tutkimuksen mukaan vähentynyt (HS 1.12.).

Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimus kertoo meidän suomalaisten sosiaalisen käyttäytymisen muutoksesta. Yhä harvempi tapaa kasvokkain sukulaisiaan, ystäviään ja naapureitaan. Myös läheisten ystävien määrä on vähentynyt. Yhtenä syynä tähän pidetään sosiaalista mediaa.

Vaikka netti tarjoaa uusia sosiaalisuuden muotoja, se ei korvaa kasvokkaista yhdessäoloa. Tutkija Riitta Hanifi Tilastokeskuksesta tuo esille ajatuksen, että uudenlainen sosiaalinen muutos tarjoaa ihmisille vapauksia, jotka haastavat traditioita ja normeja. Osallistuminen ja yhteydenpito yhteisöön vähenee ja tuo mukanaan osattomuutta.Yleinen yksilöllistyminen voi altistaa ihmisiä sosiaalisen tuen puutteelle. Esimerkiksi työttömien, nuorten ja vanhusten yhteydenpito sukulaisiin on vähentynyt selvästi.

Yhteiskunta ja maailma muuttuvat. Myös yhteydessä olemisen tavat muuttuvat. Sosiaalinen media ja virtuaaliset yhteisöt luovat myös paikkoja hyville kohtaamisille, mutta eivät korvaa konkreettista yhdessäoloa.

Mikään traditio tai yhteisö ei säily ilman vaivannäköä sen eteen. Tässä ajassa on jatkuvasti kehitettävä ja vaalittava tarpeelliseksi katsottuja yhteisöllisyyden muotoja. Tämä haastaa myös kirkkoa, jonka sanomaan ja perinteeseen kuuluu vahva yhteisöllisyys.

Parhaimmillaan kirkko on siellä, missä eri tilanteissa olevat ihmiset ovat, tarjoamassa mahdollisuuden kohdata toisensa vertaisenaan. Voisiko kirkko olla olohuone, jossa jokainen on hyväksytty omana itsenään ja jossa voi voimaantua kiireisen arjen keskellä? Yhä yksilökeskeisemmässä yhteiskunnassa kirkko voi toimia yhteisöllisyyden puolestapuhujana ja mahdollistajana, tapahtuvat kohtaamiset sitten sosiaalisessa mediassa tai kasvokkain.




Sari-Annika Pettinen
perheasioiden ja perheneuvonnan johtava asiantuntija
Kirkkohallitus

Ville Kämäräinen
kasvatuksen työalajohtaja 
Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta

14.11.2019

Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin – muuttuva nuoriso ja kirkon työ heidän kanssaan - Kirkon tulevaisuusselonteko 2018

Sain olla mukana kirjoittamassa Kirkon tulevaisuusselontekoa 2018 - Kirkon kasvatus 2030. 



Tekstini käsittelee kokoavan nuorisotyön haastaiteita
Entä jos… 


Nuorisotyössä kasvatus korvataan vahvistamisella?
Nuoret otettaisiin todellisiksi vastuun kantajiksi ja työvoi-
maksi, jotka toteuttaisivat juuri sellaista toimintaa, joka
nousisi heidän tarpeistaan ja kyseisestä ajasta? Työntekijät
olisivat vain mahdollistajia, toiminnan tukijoita, saatavilla
olevina turvallisina aikuisina.
Työntekijät uskaltautuisivat uskomaan, että nuoruuden
asiantuntijuus on nuorilla, ei aikuisilla?
Työtä tehtäisiin enemmän oppilaitoksissa, yhteisön omista
tarpeista lähtien?


Tulevaisuusselonteko 2018 löytyy täältä! 




Oma koti on lapselle paras nuorisotila — annammeko omien nuortemme olla siellä rauhassa ja tuoda sinne kaverinsakin? Länsi-Savo 2.12.





Oma koti on lapselle paras nuorisotila — annammeko omien nuortemme olla siellä rauhassa ja tuoda sinne kaverinsakin?

Mikkelissä on syntynyt vahva kansanliike suojaamaan lapsia ja nuoria päihteiltä, joiden käyttö ja välitys ovat jälleen olleet vahvasti esillä. Tämä on mahtava avaus yhteisölliseen huolenpitoon nuoristamme.

Vähän kuin ilmastonmuutoksen edessä, tämän ison haasteen kanssa on hyvä katsoa peiliin ja pysähtyä miettimään, miten henkilökohtaisesti voisin asiaan vaikuttaa omassa elinpiirissäni?
Olen työskennellyt pitkään nuorten kanssa ja vasta kun oma poikani on kasvanut yläkouluikään, moni asia on avautunut minulle vahvemmin nuorten maailmasta. Se, millaisessa todellisuudessa he elävät.
Kysymys itselleni kuuluu: Kuinka paljon annan lapselleni tilaa? Voi kuinka ärsyttää tulla väsyneenä töistä kotiin ja olohuoneeni ovat täyttäneet ”teinilojujat”.
Helposti aloitan kiukuttelun omasta tilasta ja siitä, ettei lapseni ymmärrä raskasta arkeani, vaan jopa roijaa koulusta muitakin lojujia meidän olohuoneeseen väsyneimpään arkeeni.
Aika on voinut kullata muistot, mutten muista ainoatakaan kertaa, että olisin nuoruudessani kokenut vanhempieni ärsyyntyneen meillä olleista kavereista. En muista kertaakaan kokeneeni, etten ollut tervetullut kavereideni kotiin.
Nopealla kyselyllä näin muistivat ikäiseni työkaverinikin. Yksi heistä kyllä muisti, ettei saanut pimpottaa kaverilla pianoa ruokapöydän vieressä, kun kaverin perhe aterioi. Siinä meni raja. Mutta koteihin oltiin tervetulleita.
Uskallan väittää, että me tämän ajan vanhemmat olemme hiukan itsekkäämpiä. Meille on hurjan tärkeää oma tila ja aika. On saatava olla rauhassa silloin kun se on mahdollista.
Kun lapsi on kotona, ilman lojuvia kavereita, mitä minä teen? Nalkutan, että miksi pitää pelata koko ajan pelikonetta tai puhelinta? Silloinkaan hän ei ole minulle oikein.
Sitten kun hän ei ole kotona, kysyn: Miksi pitää luuhata kaupungilla, kauppakeskuksessa tai jossain muualla? Sekään ei ole hyvä.
Haluaisimme teineistämme jotenkin hovikelpoja ystävällisiä kavereita, jotka osaavat juuri silloin hupsutella tai harrastaa kanssamme, kun se sopii meidän aikatauluun ja vireystilaan, mutta muuten he voisivat olla poissa edestä. Ja olla aiheuttamatta jotain mieliharmia. Se ei ole sallittua.
Toki kärjistän tahallani. Olen ainakin salaa onnellinen jokaisesta nuoresta, jotka kotonamme aikaansa viettävät (ne ovat oikeasti aika hauskoja jamppoja) ja uskon monen muunkin vanhemman olevan, vaikkemme sitä näytäkään.
Kuitenkin pidän tarpeellisena tämän kaltaista peiliin katsomista. Elääkö nuoreni minua varten?
Ei elä. Hän elää omaa elämäänsä ja minun pitäisi väsyneimpinäkin hetkinä olla siitä ylpeä. Niinäkin arjen hetkinä, kun tilanteet ovat erityisen hankalia, täytyy nuorella olla kokemus, että hän kelpaa sellaisenaan.
Kotiisi olet aina tervetullut ja ärsyttävätkin tapasi ovat mielettömästi kauniimpia kuin se, ettei sinua olisi.
Loputon itsetunnon vahvistaminen ja rakastetuksi tulemisen kokemus ovat parasta lääkettä nuoruuden huteraan kasvuun ja horjahteluun. Ainainen nalkutus ja puutteista muistuttaminen ei rakenna tasapainoisuutta, vaan nujertaa sitä.
Kuitenkin lohdutukseksi voinee sanoa, että melko moni nuori kasvaa hyvään elämään, vaikka me vanhemmat itsekkäästi mokailemmekin kasvattajina. Nuori osaa antaa anteeksi ymmärtämättömyytemme tai ajattelemattomuutemme.
Rohkeutta on tunnustaa puutteemme nuorillemme ja pyytää anteeksi typerää käytöstä. Ne hetket ovat kultaakin kalliimpia.
Ville Kämäräinen
Isä, Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan kasvatuksen työalajohtaja
Mikkeli

Päiväkerho on lapselle hyvä ja turvallinen paikka kasvaa ja kehittyä



Mielipide Länsi-Savo 1.9.2019: Päiväkerho on lapselle hyvä ja turvallinen paikka kasvaa ja kehittyä

Viime vuosina on keskusteltu paljon lapsen edun mukaisesta hoidosta, subjektiivisesta päivähoidosta, työurien pidentämisestä ja varhaiskasvatuksen ja opetuksen tuloksellisuudesta.

Lapsen kehityksen ja tulevien ryhmien kannalta on lapselle hyväksi, jos sosiaalisia taitoja ja ryhmässä toimimista vahvistetaan.
Yhteiskunnan tuottama varhaiskasvatus on laadukasta ja tavoitteellista.
Kuitenkin on perheitä, joille päiväkodit tai muu varhaiskasvatus ei sovi. Vanhempi on sisaruksen kanssa kotona tai päiväkodin sijainti hankala.
Vanhemmilla voi myös olla halu varmistaa perheiden yhteisen ajan riittävyys pikkulapsiarjessa niin, että toinen vanhemmista jää kotiin.
Suomen evankelisluterilainen kirkko on järjestänyt päiväkerhotoimintaa vuodesta 1945, Mikkelissäkin yli puoli vuosisataa.
Päiväkerho on lapsen kasvupaikka, jossa toimitaan yhteistyössä perheen kanssa. Kerhossa painottuvat lapsesta välittäminen ja lapsuuden ilon ja arjen kokemukset. Päiväkerhoarjessa mukana kulkee myös kristillinen kasvatus.

Seurakunnan päiväkerhoissa käy yli 20 prosenttia suomalaisista 3—6 -vuotiaista. Päiväkerhot kokoontuvat 2—3 tuntia kerrallaan muutamana päivänä viikossa kaupungin eri alueilla.
Perinteisten päiväkerhojen lisäksi järjestetään teemakerhoja, kuten metsä- ja liikuntapainotteisia kerhoja. Päiväkerhoon ei tarvitse sitoutua koko toimintakaudeksi.
Vanhempien kanssa pidetään tutustumiskeskustelut. Ryhmäkohtainen varhaiskasvatussuunnitelma tuo toimintaan tavoitteellisuutta ja huomioi lapsen ikä- ja kehitystason.
Päiväkerhossa lapsi kohdataan kokonaisvaltaisesti, hänen ikäkaudelleen merkityksellisellä tavalla.
Kerhoarkeen kuuluu monenlainen toiminta, jonka sisältöä luovat aikuiset yhdessä lasten kanssa.
Marjo Therman
Minna Toivonen
Ville Kämäräinen

Sallikaa lasten tulla tyköni- puhe Herättäjuhlien päätösseuroissa 7.7.2019.


Lauantai-iltana puristettiin parilan väliin irtolenkkiä ja paistettiin sitä hellalla, se oli herkkua. Muistan tupakeittiön tummuneen mäntyisen puolipaneelin ja punatiilisen avotakan. Murrosikää lähestyvä isovelikin komennettiin pihalta mopoilemasta lauantaisaunaan. Mummi soitti lankapuhelimeen. Kyseli tarkkaan kuulumiset ja oli haltioitunut suorituksistani ja arvosanoistani, olivatpa ne mitä tahansa. Kaikki olivat kotona ja minusta pidettiin huolta. Totta kai oli varjojakin ja sukujenkin taakkoja, joiden sirpaleet ulottuivat perheeseemme ja minuunkin vielä nykyään, mutta olin rakastettu. Minusta on pidetty huolta. Siinä on se perusta ja silmälasit, minkä läpi minä maailmaani katson. Oma kristinuskon tulkintanikin on tuota juurta. Tuntuu todella vaikealta nähdä muuta kuin armahtava Jumala.
Lapsuuden ja nuoruuden kuvani ovat toki saaneet ajastaan kultakehykset, mutta sekä omat kokemukseni että töistäni tulleet puhuvat sen puolesta. Ettei mikään ole maailmassa tärkeämpää kuin lapsi ja siitä huolehtiminen: Rakkauden osoittaminen ja huolenpito, ennaltaehkäisevästi, korjaavasti ja siltä väliltä. ”Sallikaa lasten tulla tyköni”, olipa sattunut mitä tahansa.
Olen saanut tehdä työtä kasvatuksen parissa ja ison osan siitä kirkossamme. Olen nähnyt päiväkerhojen ja leirien lapset täynnä intoa ja elämän voimaa.  Olen kesästä toiseen kohdannut tähtisilmiä rippikouluissa. Nuoria, joilla on hieno elämä edessä, ja jotka elävät vielä ilman kyynisyyttä. Olen kyllä nähnyt raaemmankin puolen. Rippikoululaisen pettymyksen, kun isä ilmoittaa, ettei tulekaan rippijuhlaan, koska on muuta. Lastenleireillä lapsia, joiden kesän ainoat lämpimät ruuat he saavat sieltä. Huolien, murheiden ja taakkojen turruttamat huoltajat, jotka ovat ajautuneena tilanteisiin, jossa lasta laiminlyödään ja kohdellaan kaltoin. Ei ole ihme, että maailma näyttäytyy pahana, ulkopuoliset pelottavina, Jumala armottomana tai poissa olevana. Turhalta ja hävettävältä tuntuu noissa tilanteissa jankata, että kyllä se siitä. Tsemppiä vaan! Paistaa se päivä risukasaankin, kun monesti ei paista. Hyvin harva on oman onnensa seppä. Emme me saa ansiomme mukaan. Ainoa lääke on rakkauden osoittaminen ja huolenpito, ennaltaehkäisevästi, korjaavasti ja siltä väliltä. Sallikaa lasten tulla tyköni, olipa mitä vaan.
Kirkon piirissä olen kuullut puhetta, kuinka jumalanpalvelus tai joku muu hengellinen tilanne on seurakuntaelämän keskus. Ei ole. Ihminen on. Vielä tarkemmin sellainen ihminen, joka tarvitsee toisen ihmisen huolenpitoa. Kirkon yhteydessä olen tutustunut siihenkin ajatukseen, että hengellisyys ja Jumala löytyvät vaan omasta piiristä, oikeiden teologisten ajatelmien ja oppien kautta. Maailma taas on muuta: vierasta ja pahaa. Tähänkään en usko. 
Piispa Kantola kiteytti jossain puheessaan ajatuksen hienosti: ”Jumala ei odota, että rakastamme häntä ohi lähimmäisen.” Kirkko on ihmistä varten. Se on täällä muistuttamassa avarasta armosta, elämän ainutlaatuisuudesta ja Jumalan läsnäolosta. Rohkaisemassa meitä toistemme luo. Uskon hurmahetket löytyvät monesti arjesta, kuten kiireettömistä hetkistä perheen ja ystävien kanssa, tai kun rakastavaiset saavat toisensa. Kokemuksesta, kun toinen ihminen huomaa ja pitää hyvänä. Anteeksiannosta, kun sitä ei ansaitse. Jumala on siinä läsnä. Jumala on läsnä juuri maailmassa, sen kauneudessa ja rumuudessa.  Ihminen kauniina jumalan kuvana, ilman ansioita ja saavutuksia.  Tämä läksy on arvaamattoman arvokas tässä mittaamisen ja arvostelun maailmassa. Sinä olet kaunis ja sinä olet pyhä. Myös silloinkin, kun elämä potkii, eikä muista ihmisistä löydy montaakaan puolustajaa. Tämän läksyn toistamista ei sovi lopettaa. Ja tämän läksyn vuoksi tunnen ylpeyttä kaikkien kohujenkin keskellä olla osa kirkkoa.
Jumalan maailma on vielä kesken. Täällä on paljon epäoikeudenmukaisuutta, ulkopuolisuutta, sairautta ja ansaitsematonta pahaa, johon ainoa lääke on rakkaus ja huolenpito. Mitä aikaisemmin, sitä parempi.  Paljon on tehtävää ja tästä huolimatta keskeneräisenäkin, maailma on kaunis ja toivoa on. Sallikaa lasten tulla. Olipa mitä vaan.
Vielä lapsuuskuviin. Jouluaatto. Hiukan liian aikaisin päälle laitettu ja jännityksessä jo nuhjaantunut siistimpi vaatekerta. Vääntöä ja nahuamista veljen kanssa. Odotusta. Naapurin Timo, Leo, Unto tai Juhani joulupukkina. Onni radio-ohjattavasta autosta. Mummilassa käynti Opel Asconalla, jonka lämmitin ei toimi koko matkaa. Joulun sanoman välttämätöntä muistelua. Jumalan tulo ihmiseksi pienenä Jeesus-lapsena. Pieni toisten turvaa tarvitseva lapsi on pääasia. Jumalan poika. Jumalan tytär. Maailman tärkein asia. Sallikaa lasten tulla tyköäni.

Hengellisesti turvallinen seurakunta Julkaistu 13.06.19 | Sari-Annika Pettinen ja Ville Kämäräinen

Turvallinen seurakunta -asiakirja

Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi marraskuussa 2018 Turvallinen seurakunta-asiakirjan. Siinä on annettu seurakunnille ohjeistuksia turvallisuuskysymyksiin. Valtaosa ohjeista koskettaa fyysisiä turvallisuuteen liittyviä näkökulmia, mutta niiden lisäksi on laadittu ohjeistuksia koskien seksuaalista, henkistä ja hengellistä turvallisuutta. Kirkon työntekijöiden keskuudessa keskustelua herätti asiakirjassa olleet huomiot hengellisten tilanteiden luonteesta. Myös keväällä 2019 Ylen esittämä dokumentti Uhrit hengellisestä väkivallasta puhututti hengellisten asioiden kanssa toimivia.

Onko seurakuntamme hengellisesti turvallinen?

Usko tuo elämään iloa, lohdutusta ja toivoa. Hengellisesti turvallisessa seurakunnassa ihminen saa palvella Jumalaa vapaasti omana persoonanaan. Hengellisesti turvallinen kirkko on sellainen, jossa kunnioitetaan ihmistä ja hänen ominaisuuksiaan, yksilöllisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan. Se on paikka, jossa erilaisuutta katsotaan hyväksyvästi, kannustavasti ja kunnioittavasti. Sellaisessa seurakunnassa vallitsee armo ja rakkaus ja ihmisen on hyvä olla. Miten huomioimme tämän monimuotoisuuden seurakuntamme toiminnassa ja sisällössä? 
Turvallinen hengellinen tilaisuus on sisäänsä sulkeva. Se on sellainen, johon jokainen toivotetaan tervetulleeksi, ketään ei tuomita tai hylätä edes passiivisesti eli kohtaamatta jättämällä. Turvallinen hengellinen puhetapa on toista kuuntelevaa ja toisen todellisuuden rinnalle asettumista, ei toisen puolesta tietämistä tai olettamista. Parhaimmillaan seurakunta on paikka, jossa ihminen kuuluu yhteisöön, josta saa lohtua, turvaa ja merkitystä elämälleen. 

Ahdas hengellinen seurakunta

Hengellisen väkivallan tai vallankäytön määrittely on vaikeaa, koska ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Toinen kaipaa tiukkoja sääntöjä ja kokee ne turvalliseksi ja toinen ahdistuu niistä. Yhteisö voi olla ilmapiiriltään lämmin, mutta ajattelu ja maailmankuva ovat mustavalkoisia. Aiemmat traumakokemukset henkisestä ja hengellisestä väkivallasta voivat aktivoitua myös tilanteessa, jossa muut eivät koe hengellistä väkivaltaa. 
Ahtaassa hengellisessä yhteisössä maailmankuvaa eikä opetusta saa kyseenalaistaa. Jäseniltä vaaditaan yhteistä maailmankuvaa. Yhteisöön kuuluvat nähdään hyvinä ja yhteisön ulkopuoliset vääränlaisina.Kyseenalaistamista ei sallita ja kontrollointia sekä yhteisön sisäistä kurinpitomenettelyä voi ilmetä.
Kaikki ne tavat, jolla ihmisen oma ajattelu estetään ja nujerretaan uskonnon varjolla, on hengellistä väkivaltaa. Nämä keinot voivat olla ihmisen pelottelua, yhteisöstä eristämistä, kontrollointia, uhkailua, helvetillä pelottelua ja syyllistämistä. Kontrollointi voi tapahtua keskustelun, rukouksen tai saarnan muodossa. 
Seurakunnan työntekijöiden ja vastuuasemassa olevien seurakuntalaisten olisi aika ajoin arvioitava toimintaansa seurakuntalaisia kuullen ja kysellen. Löytyykö toiminnastamme edellä mainittuja piirteitä? Miten huolehdin siitä, että toiminta säilyy turvallisena ja avoimena?   

Turvallinen hengellisyys lasten ja nuorten kanssa

Hengellisten tilanteiden turvallisuus on erityisen tärkeää lasten ja nuorten kanssa tehtävässä työssä. Hengellinen traditio ja uskon tuoma turvallisuus tukevat lasten ja nuorten hyvää elämää. Lapsen uskonnollisen kehityksen kannalta merkittäviä tekijöitä ovat muun muassa kiintymyssuhde, kosketus, vastavuoroinen vuorovaikutus, luottamus, kokemuksellisuus ja leikki. Voidaan siis todeta, että samat tekijät ovat keskeisiä sekä lapsen kokonaisvaltaisen kehityksen että uskonnollisuuden kehittymisen kannalta.
Aktiivinen seurakuntanuoruusaika sijoittuu murrosikään. Murrosikä on kiintymyssuhdeteorian mukaan kohta, jossa ihmisen kiintymyssuhde voi kasvaa turvallisemmaksi tai vaurioitua lisää. Turvallinen hengellinen elämä voi vahvistaa nuoren itsetuntoa ja suhdetta toisiin. Nuoruuteen kuuluu rajojen testaaminen ja sen kysyminen olenko hyväksytty ja kuulunko joukkoon. Työntekijän tehtävänä on sietää kritiikkiä ja ohjata nuorta toista kunnioittavaan vuorovaikutukseen. Aikuisen on huolehdittava, ettei lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvää herkkää kehitysvaihetta käytetä hengelliseen manipulointiin.

Käytännön vinkkejä turvalliseen hengelliseen kohtaamiseen nuorten kanssa

Nuorisotyönohjaaja Esa Ahtiainen, Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta
  • Lähtökohta ja ydin on se, että nuori kelpaa sellaisena kuin on. Tähän perusajatukseen sopii erittäin huonosti se, että häntä pyritään muuttamaan tai manipuloimaan.
  • Toiminta on avointa ja jokainen saa osallistua siihen. Ei “salaseuroja” tai “erityiskohtelua” harvoille ja valituille.
  • Hartauden sisällöissä on ennustettavuutta.
  • Samat rituaalit toistuvat. Esimerkiksi Isä meidän -rukous
  • Läsnäolo riittää. Toteutukseen osallistuminen on vapaaehtoista. Ei edellytetä keneltäkään puheenvuoroja, eikä rukouksia.
  • Luottamuksen ilmapiiri. Kaikenlaisia tunteita voi ilmaista vapaasti. Jos ahdistaa niin voi lähteä pois tilasta. Jos itkettää niin voi itkeä. Tunteita ei tukahduteta tai manipuloida.

Sari-Annika Pettinen
perheasioiden ja perheneuvonnan johtava asiantuntija
Kasvatus ja perheasiat -yksikkö, Kirkkohallitus

Ville Kämäräinen
kasvatuksen työalajohtaja
Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta

Lapselle voi puhua surusta ja kuolemasta¨10.4.2019 Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan blogi

Maaliskuisessa Helsingin Sanomissa oli juttu otsikolla ”Lapsille pitäisi opettaa kuolemaa koulussa.”
Kirjoitus käsitteli Kiinalaisen yhteiskunnan haastavaa suhdetta kuolemaan. Se vältetään aiheena jopa terveydenhoidossa, koulussa ja kasvatuksessa.
Hyvä ystäväni saattohoiti läheistään hänen viimeiset kuukaudet. Sain kuulla ystäväni kokemuksia, jotka olivat rajuja, mutta myös kauniita. Kuoleman lopullisuuteen voitiin valmistautua yhdessä, käydä läpi mennyttä ja jopa tulevaa.
Surun tai vaikeuksien kanssa painivat ihmiset huomaavat, että ihmiset harvenevat ympäriltä. Kuoleman läheisyys pelottaa. Pelätään, ettei osata sanoa oikeita sanoja tai olla oikein ja toisinpäin: kuinka hyvältä tuntuvat ne jotka tulevat ja jakavat aikansa vaikeissa hetkissä. 
Kirkon varhaiskasvatus on tuottanut perinteisesti monenlaisia kuvaelmia pääsiäisen tapahtumista. Näissä tilanteissa on syntynyt keskustelua huoltajien ja työntekijöiden kanssa siitä, miten esimerkiksi Jeesuksen kuolematarinaan tulisi suhtautua tai miten se näyttäytyy lapsille. Onko se liian raaka, tai ylipäätään tarpeellinen kuulla herkässä kasvuiässä oleville?
Lastenohjaajien upea ammattitaito ja sensitiivisyys aiheen käsittelyssä on puhuttanut minua, mutta myös se, missä ja miten me ylipäätään opetamme lapsillemme kuolemasta.
Muistan, kuinka oman poikani ollessa pari-kolme vuotias, ajauduimme hautausmaalle kävelemään ja hänen kysyi, että mikäs tämä paikka on? Pysähdyin ja nielaisin. Ymmärsin, että nyt puhutaan kuolemasta. Olisi ollut helpompi huijata poika katsomaan oravaa tai kaivaa pikkuauto taskusta, mutta jotenkin selvisimme.
Uskon, että rituaaleilla ja perinteillä on paikkansa myös nykyihmisen elämässä. Niiden synty ja voima on ollut siinä, että ne valmistavat ja laittavat meidät käsittelemään niitäkin asioita, joiden kanssa olemme epämukavuusalueella. Surukodissa tervehdyskäynti, hautajaiset muistotilaisuuksineen tai jopa pitkän perjantai jumalanpalvelus eivät ole turhaan syntyneitä perinteitä.
Suomalaiseen varhaiskasvatus- ja opetussuunnitelmaan on sidottu katsomuskasvatus ja uskonnonopetus tai elämänkatsomustieto. Meillä on vankka ja määrätietoinen pedagoginen suhtautuminen asioihin, jotka koskettavat elämän mysteereitä, lopullisuutta ja ihmisten tapoja käsitellä niitä. Se on vahva turva, kun rakennetaan ihmisarvoista ja toisistaan huolehtivaa yhteiskuntaa.
Meidän kotiemme vastuuta tarvitaan myös. On rohjettava puhua turvallisesti vaikeistakin asioista, jotka tuottavat surua. Niin kuin kiinalainen syöpäsairaalan johtajalääkäri Gu Jin totesi: "Emme voi valita, miten ja milloin kuolemme, mutta voimme vaikuttaa kuolemaa koskeviin asenteisiimme. Ne ovat välitila elämän ja ikuisuuden saumakohdassa.”  
- Ville Kämäräinen
Kasvatuksen työalajohtaja
Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta