“Nyt oot ihan omillas.”
Lauseen voi kuulla vaikka teini, joka on toiminut väärin. Lähiaikuinen patistaa kasvatuksellisesti nuoren kantamaan itse seuraukset, eikä autakaan asiassa nuoren haluamalla tavalla. Omillaan olemiseen liittyy myös positiivinen ajatus elämässä pärjäämisestä. Saan maksettua laskuni, tehtyä ruokani, siivottua kotini ja hoidettua kouluni tai työni.
Ystäväni, jonka lapset ovat itsenäistymisen kynnyksellä, kysyi minulta aiheesta puhuessamme kysymyksen: kuka oikeasti haluaa olla omillaan? Onko elämän suuri tavoite ja päämäärä olla muista riippumaton? Sitten, kun sen on saavuttanut, niin miltä se tuntuu? Tuskin niin auvoiselta kuin voisi luulla. Johonkin kuulumisen kokemus on muista riippuvainen ja tuo suuremman hyvinvoinnin. Vastavuoroisuus elämän kaikissa osa-alueissa on tärkeää.
Syksyllä julkaistu kouluterveyskysely tuo julki nuorten yksinäisyyden ja ahdistuksen kasvun, jota on tapahtunut jo ennen korona-aikaa. Huolestuttava huomio on, että tyttöjen kokemus ahdistuneisuudesta ja yksinäisyydestä on selkeästi poikia korkeampi. Tämä kertoo todennäköisesti siitä, millaisia muotteja me sukupuolille teemme. Syynä osattomuuden kasvuun on pidetty yhteiskuntamme suorituskeskeisyyttä. Ilmapiiri on koventunut, kun koulu, harrastukset ja perhe-elämä vaativat tavoitteisiin pääsyä ja vahvaa suorittamista.
Ratkaisua ei kannata pelkästään rakentaa korjaavan mielenterveystyön, koulumaailman, harrastuskentän ja nuorisotyön kehittämiselle. Kaikki ovat tärkeitä keinoja. Uskon kuitenkin, että suuret linjat muuttuisivat paljon mikrotasolla kuten perheissä. Voisinko hiukan vanhempana ja huoltajana höllentää vaatimustasoa? Entä osoittaa enemmän kiinnostusta ja olla armollisempi niissäkin tilanteissa, joissa kuri ja järjestys olisivat rationaalisempia vahtoehtoja?
Entä jos kenenkään ei tarvitsisikaan olla enää omillaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti