”Resilienssi, psyykkinen palautuskyky on ominaisuus, jota toisilla on enemmän kuin toisilla. Jotkut selviävät monista vaikeista vastoinkäymisistä, joillekin pienimmätkin koettelemukset voivat olla liikaa.” Näin avataan Suomen Mielenterveys ry:n kotisivuilla ajan muotisanaa.
Olemme eläneet nyt reilun vuoden poikkeuksellista aikaa, jonka muuttumisesta ”uudeksi normaaliksi” on puhuttu miltei sama aika.
Näkökulmastani aika on tuonut suurimmat muutokset juuri lasten ja nuorten elämään: Rajatut kontaktit, harrastusten, kaikenlaisen ryhmätoimintojen karsiutuminen, uudenlainen opiskelu ja vieressä vielä asioiden ja rutiinien kanssa hapuilevat aikuiset.
Listaa voisi jatkaa pidemmäksikin. Haluan uskoa, ettei tämä ole uusi normaali. Tämä on poikkeusaika.
Iso osa lapsista ja nuorista selvinnee tästä omituisesta ajasta. Luottoa tulevaisuuteen löytyy ja kykyä olla ajattelematta huonoimpiakin vaihtoehtoja.
Tämä ei ole uusi normaali. Tämä on poikkeusaika.
Myös jo ennen koronaa jyllännyt sosiaalisen median ja pelimaailman mukana tuoma yhteiselämän murros tuo soppaan omat lisämausteensa.
Osa nuorista kokee olevansa varsin sosiaalisesti virkeä ja monessa mukana, vaikka viettää pääosan ajastaan omassa runkopatjasängyssään läppäri, pleikkaohjain ja puhelin kädessään.
Kuitenkin ainainen epävarmuus huomisesta ja tulevasta viikosta nakertaa vahvimpaakin tulevaisuuden tekijää.
Onko ensi viikolla etäkoulua? Kokoontuuko ripariryhmä? Missä muodossa harjoitukset pidetään?
Mikään ennen täysin varma ei ole varmaa vasta, kun asia tapahtuu. Mieleen hiipii pelokas kysymys, että mitä tämä epävarmuus tekee ihmiselle? Varmasti se jotain vaikuttaa.
Peilauskohteita tähän päivään voinee hakea historiamme kriisikohdista ja niistä ulospääsyistä, mutta suoraan verrannollisena ei niitä voi pitää.
1990-luvun laman seurauksiin nostaisin esimerkiksi skinhead-ilmiön. Nuorisoväkivaltaan ja rasismiin purkautui paljon perheiden pahoinvointia, jonka seurauksena meni monta nuorta elämää pilalle ja moni ajautui marginaaliin ja toivottomuuteen.
Nyt olisi meidän varsin tärkeää tarkentaa katseemme tämän poikkeuksellisen ajan mukanaan tuomiin oireisiin ja seurauksiin. Varautua ennemmin ennalta ehkäisevästi, kuin korjaavasti.
Ylireagointiakin on syytä välttää. Eri ikäkausiin liittyvien kokemusten väliin jäämiset ja muut muutokset aiemmin totuttuun eivät välttämättä kaikkea kaada.
Uusi aika tuo mukaan uudet merkittävät positiivisetkin ilmiönsä, vaikkemme niitä nyt osaisi nähdä.
Huoltajina, lasten ja nuorten rinnalla kulkevina aikuisina meidän roolimme on uskoa tulevaisuuteen, nähdä positiivisia asioita, luoda perusturvaa, olla kuulemassa ja jakamassa nuorten turhautumisia ja epätoivon hetkiäkin.
Ei ole kenellekään hyväksi korostaa ja alleviivata menetyksiä ja huolipuhetta, vaan tietoisestikin olisi luotava positiivista henkeä.
Enkä tarkoita, etteikö vaikeita asioita sovi nostaa esille. Pitää nostaa, käsitellä ja yrittää selvitä niistä, muttei rypeä.
Vietetään aikaa lasten ja nuorten kanssa. Tarjotaan mahdollisuuksien ja rajoitusten puitteissa paikkoja elää niin normaalisti kuin pystytään.
Resilienssi kasvaa kunnioittavissa, hyvissä ja turvallisissa vuorovaikutussuhteissa.
Hoidetaan sitä kehumalla ja arvostamalla lapsia ja nuoriamme. Tarkennetaan erityisesti hyviin asioihin ja kevennetään vaatimusten kuormaa.
Huominen on hyvä! Uskotaan huomiseen, vaikka väkisin.
Jos alkaa tuntumaan liian vaikealta, pyydetään apua.
Ville Kämäräinen
kasvatuksen työalajohtaja
Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti