Oma koti on lapselle paras nuorisotila — annammeko omien nuortemme olla siellä rauhassa ja tuoda sinne kaverinsakin?
Mikkelissä on syntynyt vahva kansanliike suojaamaan lapsia ja nuoria päihteiltä, joiden käyttö ja välitys ovat jälleen olleet vahvasti esillä. Tämä on mahtava avaus yhteisölliseen huolenpitoon nuoristamme.
Vähän kuin ilmastonmuutoksen edessä, tämän ison haasteen kanssa on hyvä katsoa peiliin ja pysähtyä miettimään, miten henkilökohtaisesti voisin asiaan vaikuttaa omassa elinpiirissäni?
Olen työskennellyt pitkään nuorten kanssa ja vasta kun oma poikani on kasvanut yläkouluikään, moni asia on avautunut minulle vahvemmin nuorten maailmasta. Se, millaisessa todellisuudessa he elävät.
Kysymys itselleni kuuluu: Kuinka paljon annan lapselleni tilaa? Voi kuinka ärsyttää tulla väsyneenä töistä kotiin ja olohuoneeni ovat täyttäneet ”teinilojujat”.
Helposti aloitan kiukuttelun omasta tilasta ja siitä, ettei lapseni ymmärrä raskasta arkeani, vaan jopa roijaa koulusta muitakin lojujia meidän olohuoneeseen väsyneimpään arkeeni.
Aika on voinut kullata muistot, mutten muista ainoatakaan kertaa, että olisin nuoruudessani kokenut vanhempieni ärsyyntyneen meillä olleista kavereista. En muista kertaakaan kokeneeni, etten ollut tervetullut kavereideni kotiin.
Nopealla kyselyllä näin muistivat ikäiseni työkaverinikin. Yksi heistä kyllä muisti, ettei saanut pimpottaa kaverilla pianoa ruokapöydän vieressä, kun kaverin perhe aterioi. Siinä meni raja. Mutta koteihin oltiin tervetulleita.
Uskallan väittää, että me tämän ajan vanhemmat olemme hiukan itsekkäämpiä. Meille on hurjan tärkeää oma tila ja aika. On saatava olla rauhassa silloin kun se on mahdollista.
Kun lapsi on kotona, ilman lojuvia kavereita, mitä minä teen? Nalkutan, että miksi pitää pelata koko ajan pelikonetta tai puhelinta? Silloinkaan hän ei ole minulle oikein.
Sitten kun hän ei ole kotona, kysyn: Miksi pitää luuhata kaupungilla, kauppakeskuksessa tai jossain muualla? Sekään ei ole hyvä.
Haluaisimme teineistämme jotenkin hovikelpoja ystävällisiä kavereita, jotka osaavat juuri silloin hupsutella tai harrastaa kanssamme, kun se sopii meidän aikatauluun ja vireystilaan, mutta muuten he voisivat olla poissa edestä. Ja olla aiheuttamatta jotain mieliharmia. Se ei ole sallittua.
Toki kärjistän tahallani. Olen ainakin salaa onnellinen jokaisesta nuoresta, jotka kotonamme aikaansa viettävät (ne ovat oikeasti aika hauskoja jamppoja) ja uskon monen muunkin vanhemman olevan, vaikkemme sitä näytäkään.
Kuitenkin pidän tarpeellisena tämän kaltaista peiliin katsomista. Elääkö nuoreni minua varten?
Ei elä. Hän elää omaa elämäänsä ja minun pitäisi väsyneimpinäkin hetkinä olla siitä ylpeä. Niinäkin arjen hetkinä, kun tilanteet ovat erityisen hankalia, täytyy nuorella olla kokemus, että hän kelpaa sellaisenaan.
Kotiisi olet aina tervetullut ja ärsyttävätkin tapasi ovat mielettömästi kauniimpia kuin se, ettei sinua olisi.
Loputon itsetunnon vahvistaminen ja rakastetuksi tulemisen kokemus ovat parasta lääkettä nuoruuden huteraan kasvuun ja horjahteluun. Ainainen nalkutus ja puutteista muistuttaminen ei rakenna tasapainoisuutta, vaan nujertaa sitä.
Kuitenkin lohdutukseksi voinee sanoa, että melko moni nuori kasvaa hyvään elämään, vaikka me vanhemmat itsekkäästi mokailemmekin kasvattajina. Nuori osaa antaa anteeksi ymmärtämättömyytemme tai ajattelemattomuutemme.
Rohkeutta on tunnustaa puutteemme nuorillemme ja pyytää anteeksi typerää käytöstä. Ne hetket ovat kultaakin kalliimpia.
Ville Kämäräinen
Isä, Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan kasvatuksen työalajohtaja
Mikkeli
Isä, Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan kasvatuksen työalajohtaja
Mikkeli
