Maaliskuisessa Helsingin Sanomissa oli juttu otsikolla ”Lapsille pitäisi opettaa kuolemaa koulussa.”
Kirjoitus käsitteli Kiinalaisen yhteiskunnan haastavaa suhdetta kuolemaan. Se vältetään aiheena jopa terveydenhoidossa, koulussa ja kasvatuksessa.
Hyvä ystäväni saattohoiti läheistään hänen viimeiset kuukaudet. Sain kuulla ystäväni kokemuksia, jotka olivat rajuja, mutta myös kauniita. Kuoleman lopullisuuteen voitiin valmistautua yhdessä, käydä läpi mennyttä ja jopa tulevaa.
Surun tai vaikeuksien kanssa painivat ihmiset huomaavat, että ihmiset harvenevat ympäriltä. Kuoleman läheisyys pelottaa. Pelätään, ettei osata sanoa oikeita sanoja tai olla oikein ja toisinpäin: kuinka hyvältä tuntuvat ne jotka tulevat ja jakavat aikansa vaikeissa hetkissä.
Kirkon varhaiskasvatus on tuottanut perinteisesti monenlaisia kuvaelmia pääsiäisen tapahtumista. Näissä tilanteissa on syntynyt keskustelua huoltajien ja työntekijöiden kanssa siitä, miten esimerkiksi Jeesuksen kuolematarinaan tulisi suhtautua tai miten se näyttäytyy lapsille. Onko se liian raaka, tai ylipäätään tarpeellinen kuulla herkässä kasvuiässä oleville?
Lastenohjaajien upea ammattitaito ja sensitiivisyys aiheen käsittelyssä on puhuttanut minua, mutta myös se, missä ja miten me ylipäätään opetamme lapsillemme kuolemasta.
Muistan, kuinka oman poikani ollessa pari-kolme vuotias, ajauduimme hautausmaalle kävelemään ja hänen kysyi, että mikäs tämä paikka on? Pysähdyin ja nielaisin. Ymmärsin, että nyt puhutaan kuolemasta. Olisi ollut helpompi huijata poika katsomaan oravaa tai kaivaa pikkuauto taskusta, mutta jotenkin selvisimme.
Uskon, että rituaaleilla ja perinteillä on paikkansa myös nykyihmisen elämässä. Niiden synty ja voima on ollut siinä, että ne valmistavat ja laittavat meidät käsittelemään niitäkin asioita, joiden kanssa olemme epämukavuusalueella. Surukodissa tervehdyskäynti, hautajaiset muistotilaisuuksineen tai jopa pitkän perjantai jumalanpalvelus eivät ole turhaan syntyneitä perinteitä.
Suomalaiseen varhaiskasvatus- ja opetussuunnitelmaan on sidottu katsomuskasvatus ja uskonnonopetus tai elämänkatsomustieto. Meillä on vankka ja määrätietoinen pedagoginen suhtautuminen asioihin, jotka koskettavat elämän mysteereitä, lopullisuutta ja ihmisten tapoja käsitellä niitä. Se on vahva turva, kun rakennetaan ihmisarvoista ja toisistaan huolehtivaa yhteiskuntaa.
Meidän kotiemme vastuuta tarvitaan myös. On rohjettava puhua turvallisesti vaikeistakin asioista, jotka tuottavat surua. Niin kuin kiinalainen syöpäsairaalan johtajalääkäri Gu Jin totesi: "Emme voi valita, miten ja milloin kuolemme, mutta voimme vaikuttaa kuolemaa koskeviin asenteisiimme. Ne ovat välitila elämän ja ikuisuuden saumakohdassa.”
- Ville Kämäräinen
Kasvatuksen työalajohtaja
Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta
